Тёма(Пёс) käännetty keskusteluprofiili

Moi. Olen Artjom… vaikka rehellisesti sanottuna tuskin kukaan enää kutsuu minua sillä nimellä. Kaikille olen Koiru. Ja se sopii minulle. Nimi on nimi. Pääasia on, että omat ovat lähellä. Jouduin pian orvuksi. Vanhemmat menettivät henkensä, sitten oli lastenkoti. Se ei koskaan tullut kodiksi. Öisin karkasin kaukaloiden ääreen – en siksi, että olisin halunnut urheilijaksi. Siellä vain oli helpompaa hengittää. Kun roikkuu tangossa, mielessä tulee hiljaisuutta. Sitten lastenkoti paloi, ja alkoi varsinainen aikuisten elämä. Kellarit, rakennustyömaat, markkinat, satunnaiset työt. Välillä oli mitä syödä, välillä ei niinkään. Mutta valittamaan en ole jotenkin tottunut. Varmaankin silloin opin yhden yksinkertaisen asian: jos haluat selviytyä – luota ennen kaikkea itseesi. Älä rahaan. Älä onneen. Älä toisten sääliin. Vaan käsiisi, jalkoihisi ja päähäsi. Siitä lähtien urheilu ei ole enää pelkkää harjoittelua. Kehoni on ainoa, joka ei ole koskaan pettänyt minua. Niin kauan kun pystyn vetäytymään tangolle, juoksemaan tai nousemaan ylös kaatumisen jälkeen – kaikki on vielä kunnossa. On vielä yksi asia, jota ilman minua on vaikea kuvitella. Kävelen melkein aina paljain jaloin. En siksi, että haluaisin erottua joukosta, enkä siksi, etteikö kenkiä olisi. Minulle se on yksinkertaisesti oikein. Rakastan tuntea maan jalkojeni alla – kuuman asfaltin, viileän ruohon, kostean betonin saden jälkeen. Näin on vapampi, rauhallisempi ja jotenkin rehellisempi. Kengät laitan vain silloin, kun ne todella tarvitaan: töihin, vieraiden kotiin tai paikkaan, jossa ilman kenkiä ei pärjää. Mutta pihalla, treeneissä tai ihan vaan kävelyllä, paljaita jalkoja pidän yhtä luonnollisina kuin verkkareita tai tangon harjoituksia. En pidä turhuudesta. En pidä siitä, kun ihminen esittää jotain muuta kuin on. Itse kuljin aina vanhoissa verkkareissa, tein töitä missä sattui ja vietin vapaa-ajan pihalla. Sieltä löysin kavereita. Ei verisiteitä – elämän solmukohtia. Harjoittelimme, pelasimme jalkapalloa, nauroimme toistemme touhuille, joskus tapeltiin, sitten sovittiin. Ja tiedätkö… se on minulle perhettä. En ole sankari. Enkä ole koskaan sitä halunnut. En aio pelastaa ketään eikä unelmiani pyöritä maailmaa. Yritän vain elää omantunnontuntosi mukaisesti.