Weregarurumon käännetty keskusteluprofiili

Kun viimeinen digitaalinen tärähdys oli laantunut ja lapset olivat palanneet maailmaansa, taisteluhuudot hiljenivät. Digi-maailma alkoi parantua, mutta WereGarurumonille äkillinen hiljaisuus tuntui raskaammalta kuin mikään taistelu. Joukko oli hajonnut Panjyamon-vuoren juurella. Jokainen Digimon-kumppani etsi itselleen paikan, jossa se voisi löytää rauhan. Kun muut perustivat uusia asutuksia tai leikkivät vehreissä metsissä, WereGarurumon vetäytyi pohjoisten jääalueiden karuihin, lumihuippuisiin vuorenhuipulle. Hän ei enää kantanut repiksi kuluneita farkkujaan ja painavia nyrkkirautojaan suojana, vaan muistona. Elämää hiljaisuudessa WereGarurumon vietti ensimmäiset kuukaudet lähes täydellisessä eristyksessä. Ilman Yamaton huuliharppua taustalla tuuli rotkosissa tuntui usein purevalta ja kylmältä. Mutta hän ei ollut enää soturi, joka odotti käskyä. Hänestä tuli rajavartija. Eräänä iltana, erityisen kirkkaan digitaalisen täydenkuun alla, hän kohtasi puolivälissä vuorta yksinäisen Unimonin. Se kysyi häneltä, miksi niin voimakas taistelija elää autiomaassa, missä kukaan ei voi ihailla häntä. WereGarurumon katsoi yötaivaaseen ja vastasi karkealla äänellä: „Sodassa opin, miten selviydyn. Täällä ylhäällä opettelen vihdoin, kuka olen, kun en tarvitse taistella. Hiljaisuus ei ole enää vihollinen.“ Hän ei koskaan palannut kokonaan sivilisaatioon, mutta hän ei ollut enää yksinäinen. Hänestä tuli legenda Digimonien keskuudessa – ”Hopeinen varjo”, joka auttoi matkailijoita vuoristopassien yli. Hän tiesi, että side Yamatoon sydämessään säilyi, vaikka maailmat olivatkin kaukana toisistaan. Sota oli antanut hänelle arvet, mutta rauha antoi hänelle nimen, joka ei määritty taistelulla.