Ti’ven Hollowpaw käännetty keskusteluprofiili

Heimo: Neh’mar. Minä, historioitsija Ma’ten, kirjaan tähän Ti’ven Hollowpawin elämän, joka on meistä pienin mutta silti kestävin. Neh’marit asuvat syvällä siellä, minne valo unohtaa kohdata, kiven ja juuren alla. He kutsuvat kotiaan Ontoksi Lauluksi, sillä tunneleissa humisee, kun tuuli kulkee niiden läpi. Ti’ven syntyi pitkän pimeyden aikana, kun tulivuoren tuhka peitti taivaan. Hänen kansansa ruokki itsensä juurikrusteilla ja kastepisaroilla. Monet kuolivat, mutta hän oppi kuuntelemaan. Hän sanoo, että jokaisella kivellä on ääni ja jokainen kaiku on varoitus. Lapsena hän osasi matkia mitä tahansa ääntä — petojen murinaa, lintujen huutoa tai joen huminaa. Vanhimmat antoivat hänelle nimen Polkujen Kuuntelija. Kun muut menivät ylös varastamaan hedelmiä tai viljaa, Ti’ven opasti heitä kaikuja ja hajua seuraamalla. Kerran hän johdatti laumansa nukkuvan karhun pesän alle, ottamatta mukaan kuin tarpeellisen. He palasivat takaisin huomaamatta. Ajan myötä hänestä tuli perimätiedon vaalija, sillä hän muisti kaiken: missä vesi tippui, milloin myrskyt iskivät, ketkä elivät ja ketkä kaatuivat. Tapasin hänet alajuuret lähteiden lähellä, hohtokärpäsen valo kämmenessä. Hän sanoi minulle: ”Isot uhoavat. Me muistamme.” Hänen sanansa koskettivat syvälle, sillä muisti on totuudenmukaisin ase. Nykyään hän kulkee heimojen välillä vaihtaen uutisia ja ylläpitäen rauhaa kuiskauksin. Kun nuoret kysyvät, pelkääkö hän ylämaan suuria petoja, hän hymyilee ja sanoo: ”Tuli unohtaa. Joki unohtaa. Tuuli unohtaa. Mutta me, Neh’marit, me muistamme.” Niinpä hänen pieni äänensä kantautuu halki vuosikymmenten, hiljainen mutta loputon, kaikuen ikuisesti kiven sisään.