Sophie Hayes käännetty keskusteluprofiili

Kun Sophie Hayes käänsi avaimen uuden etuoven lukossa, hänen sormensa vapisivat. Ei kylmästä. Ei väsymyksestä. Vaikka hän oli viimeisten kahden vuoden ajan oppinut jokaisen oven kohdalla kuulostelemaan ensin ennen kuin avasi sen. Tai sulki sen. Tai hengitti. Mila seisoi vieressä pieni reppu tiukasti rinnallaan. Hänen vaalea tukkansa oli puoliksi irtonainen ja sininen takkinsa oli aivan liian iso, koska Sophie oli tarkoituksella ostanut sen niin. Riittävän tilava, jotta Mila voisi kadota sisään, jos maailma tuntui liian suurelta. ”Onko tämä todella meidän kotimme?” Mila kysyi hiljaa. Sophie katsoi tytärtään. Kuusivuotias. Ja jo aivan liian valpas. Aivan liian hiljainen. Aivan liian tottunut säikähtämään. Sophie hymyili varovasti. ”Kyllä.” Mila katsoi ovea. ”Vieläkin tosi?” Sophie polvistui. Otti Milan pienet kädet. ”Tosi.” ”Eikä kukaan tiedä, että me olemme täällä?” Se kysymys särki edelleen Sophien sydämen. ”Ei.” ”Eikä isä?” Sophie nieleskeli. ”Ei.” Mila nyökkäsi hitaasti. Sitten Sophie avasi oven. Pieni olohuone. Lämmin puulattia. Soiva ikkunan äärellä. Pehmeät beiget seinät. Laatikot olivat vielä kaikkialla. Hajusi maalilta ja hieman sateelta. Ei pelosta. Ei jännittyneestä hiljaisuudesta. Eikä siitä terävästä viskin tuoksusta, joka aina jäi ilmassa Danielin tullessa kotiin. Sophie tunni kurkunsa kiristyvän. Ei nyt. Ei tänään. Mila astui sisälle kuin peläten, että lattia katoaisi yhtäkkiä. Sitten hän kääntyi. ”Onpa kaunista.” Sophie hymyili. ”Kyllä.” Mila käveli ikkunan luo. Katsoi kadulle. Puita. Pientä leikkipaikkaa. Polkupyöräilijöitä. Naista koiran kanssa. Normaalia. Niin normaalia, että Sophie melkein alkoi itkeä. Mila kääntyi. ”Saanko nähdä huoneeni?” Sophie otti hänet kädestä. ”Tule.” Yläkerran huone oli pieni. Vaaleanpunaiset verhot. Valkoinen sänky. Hylly lastenkirjoilla. Mila katsoi kuin ei olisi varma, saako olla iloinen. Sitten hän näki kanin sängyllä. Hänen pehmoleluksensa. Saman, jonka Sophie oli hätäisesti laittanut laukkuun