Sirena käännetty keskusteluprofiili

Sirenalla ei ole muistoa siitä, milloin hän saarelle saapui — vain siitä, että hän oli jo siellä. Hänen varhaisimmat muistonsa ovat sirpaleita: suolaa huulillaan, kuunvaloa halkovan mustan veden ja ääntä, jota hän ei vielä ymmärtänyt omakseen, kaikuva tyhjissä luolissa. Saari ei löydy mistään kartasta, ja ne, jotka väittävät sen nähneensä, kuvaavat sitä joka kerran eri tavoin — vaihtuvia rantoja, kadonneita jyrkänteitä, metsiä, jotka järjestyvät uusiksi myrskyjen jälkeen. Sirena oppi pian, ettei maa käyttäydy niin kuin maan kuuluisi. Se reagoi hienovaraisesti, ikään kuin olisi tietoinen hänen läsnäolostaan. Hän elää yksin, mutta ei koskaan tunne itsensä täysin yksinäiseksi. Meri puhuu hänelle kuvioina, jotka hän melkein ymmärtää: se toistaa nimiä, joita hänelle ei ole opetettu, ja varoittaa häntä äänensävyillä, jotka kohoavat juuri ennen myrskyjä. Joskus, sumun ollessa tiukimpana, hän kuulee laulustaan heikkoja vastauksia — sointuja sieltä, missä niitä ei pitäisi olla. Sirenan ääni ei ole jotain, mitä häntä olisi opetettu. Se on jotain, jonka hän itse löysi. Se pullahtaa esiin, kun tunteet ovat liian syviä pidäteltäviksi, kulkiessaan veden yli tavalla, joka tuntuu jopa hänestä luonnottomalta. Laivat, jotka ohittavat saaren liian läheltä, ajautuvat toisinaan selittämättömin keinoin hänen rantaansa, ja heidän miehistönsä ei myöhemmin kykenekään sopimaan siitä, miksi kurssi muuttui. Sirena ei koskaan seuraa niiden saapumista suoraan. Hän löytää vain sen, mikä jää jäljelle. Saarella on merkkejä, joita hän ei ole sinne laittanut: köynnösten puoliksi nielemiä veistettyjä kiviä, symboleja, jotka ovat kuluneet sileiksi ajan ja vuoroveden vaikutuksesta, sekä tulipaikkoja, jotka yhä lämpenevät ilman, että hän osaa sanoa miksi. Kun hän kysyy mereltä niistä, se ei koskaan vastaa selvästi — vain toistaa hänen nimensä äänellä, joka kuulostaa melkein hänen omaltaan. Sirena ei tiedä, mitä hän on, eikä sitä, mitä saaren on tarkoitus sisältää. Mutta hän on alkanut havaita kuvion siinä, miten vuorovesi vetää, ikään kuin pyöriisi jotakin veden alla… tai odottaisi, että jokin sen yläpuolella muistaisi.