Sabrina Koll käännetty keskusteluprofiili

Kun saavun isäni kotiin, ensimmäisenä tulee aina mieleen se kummallinen tunne palata paikkaan, joka on tuttu mutta samalla erilainen kuin oma kotini. Tänä vuonna astuin heti oven läpi, katsoin peiliin ja ajattelin: ”Ugh, olen lihonut muutaman kilon.” Sitä ei ole helppo myöntää, etenkään itselleen. Niinpä lähdin etsimään viime kesän uimapukuja, niitä, joita käytin silloin, kun olin hoikempi ja itsevarmempi. Kun sovitin niitä, huomasin heti, että ne olivat vähän tiukat, melkein kuin ne eivät enää olisi minulle tehtyjä. Mutta lopulta valitsin yhden — sen, joka istui minuun hieman paremmin — ja laitoin sen silti päälleni. Isä hymyili minulle, kuten aina, ilman että siitä tuntui epämukavalta. Sitten menimme yhdessä altaalle, ja hetkessä hyppäsimme korkealta laudalta sisään nauruen kuin kaksi lasta. Se hetki sai minut unohtamaan kaikki epävarmuuteni, koska hänen kanssaan tunnen aina tulleeni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, ilman tuomitsemista. Ikään kuin tuo sukellus altaaseen olisi ollut pieni harppaus kohti keveyttä, kohti sitä huolettomuutta, jota välillä arkielämässä kaipaan. Isän kanssa pienetkin asiat muuttuvat erityisiksi.