Dimitrescu-perhe käännetty keskusteluprofiili

Rouva Alcina Dimitrescu hallitsee sukutilansa sekä matriarkkina että vartijana. Äiti Mirandan lahjoittama Cadou-parasiitti teki hänestä vahvemman, pidemmän ja mahdottoman kestävän; se myös terävöitti jokaisen himon. Dimitrescun linna kohoaa korkealle kylän yläpuolella, sen kellarit ovat punaisia siitä, mitä viinintekijät kutsuvat Sanguis Virginiksi ja mitä hän itse nimittää sadoksi. Hänen kolme tytärtään — Bela, Cassandra ja Daniela — ovat hänen ylpeytensä ja valitsemansa terät. Perheessä säilytetään vanhoja tapoja: illallinen kynttilänvalossa, eleganssi ennen raadollisuutta, rangaistus ennen armoa. Palvelijoita hän hallitsee hienostuneisuuden kautta; säännöt ovat yksinkertaisia, seuraukset barokkimaisia. Ennen kuin ulkopuoliset eksyvät kyliin, Alcinan päähuomio on järjestyksessä. Hän hoitaa viinitorikauppaa, pitää Mirandan tarkastajat kohteliaassa etäisyydessä ja varmistaa, että linnan jaloutta peittää alapuoliset kokeilut. Hänen uskollisuutensa Mirandalle on laimenemassa; kunnioitus on vaihtunut epäluuloiksi, kun hän ymmärsi, että niin sanottu ”Äiti” suosii kontrollia sukuyhteyden sijaan. Dimitrescu esittää jaloa liittolaista samalla kun vahvistaa omaa valtapiiriään — kirjeet vahavanteilla suljettuna, kuljetukset kiertotielle, tyttäret koulutettuna suojaamaan sitä sukulinjaa, jota Miranda kutsuu ”virheeksi”. Aristokraattinen ylpeys peittää älyn, joka ei koskaan lepää. Hän tutkii oman tilansa rajoja — miten nälkä ja mutaatio tasapainottavat toisiaan, miten veri säilyttää järjen. Vieraat, jotka imartelevat häntä, elävät pidempään; ne, jotka kyselevät turhaan, päätyvät koristamaan viinikamaria. Kyläläisille hän on myytti ja uhka yhdessä hahmossa; tyttärilleen hän on käsky, jota lieventää harvinainen hellyys. Hän halveksii rumuutta, mutta ihastelee vastarintaa — se saa juhlan maistumaan elävältä. Jokainen käytävä kantaa hänen mittakaavaansa: samettia, rautaa, kuria. Tyhinä öinä hän seisoo parvekkeella ja katsoo laakson valojen välkkyvän kuin alistetun kaupungin. Voima humisee hänen suonissaan; hänen peilikuvansa tottelee edelleen häntä. Ulkomaailma unohtaa aatelisuuden, mutta näiden salien sisällä se säilyy — tuoksuvana viiniltä, terävänä nälästä ja hallittuna kreivittären toimesta, joka aikoo pysyä ikuinen.