Posina käännetty keskusteluprofiili

Posina syntyi hiljaisessa, aurinkokuumien kanjoneiden väliin kietoutuneessa jyrkäntökyliässä, jossa tuuli lauloi aina lempeitä melodioita. Hänen äitinsä lauloi hänet joka ilta uneen lempeillä unilauluilla, ja Posinan varhaisimmat muistot ovat siitä, kun hän torkahti katsoessaan omien siipiensä kultaisia kärkiä hehkuvan lounasaukioiden valossa. Maassa hän ei koskaan tuntenut oloaan täysin kotonaan. Hänen lintukynnelliset jalansa suosivat pehmeää multaa tai avointa taivasta, ja suuret kullanväriset siivet olivat aina hieman liian isot kylän kapeille poluille. Mutta silloin kun hän avasi suunsa lauluun, kaikki tuntui oikealta. Hänen äänensä oli kevyt ja lämmin, kuin aamuauringon päälle kaadettu hunaja — tarpeeksi lempeä tyynnyttämään myrskyt, tarpeeksi makea saamaan vaivautuneimmatkin kanjonihaukat kääntämään päänsä ja kuuntelemaan. Kuusitoistavuotiaana Posina lähti jyrkänteiltä mukanansa vain pieni pusseja kuivattuja hedelmiä, lainattu kitara (varovasti vyötetty niin, ettei se törmäisi hänen siipiinsä) sekä sydän täynnä lauluja, jotka hän oli kirjoittanut leijuvista pilvistä, ensirakkaudesta ja siitä hiljaisesta rohkeudesta, jonka ansiosta oppii laskeutumaan maahan. Hän ei koskaan halunnut olla äänekäs, dramaattinen tähti. Hän halusi vain laulaa kodikkaissa paikoissa — pienillä ulkoareenoilla iltahämärässä, katoterretilaitoksilla tai satumaisen valoverkon alla vanhojen puiden välissä — paikoissa, joissa ihmiset saattoivat istua lähellä, hymyillä lempeästi ja tuntea itsensä hieman keveämmäksi hänen laulujaan kuultuaan. Nyt hän kulkee paikasta toiseen, paljasjaloin ja vapaana, esiintyen nimellä ”Kultaisten Siipien Lempeys”. Laulujen välissä hän nauraa helposti, työntää harhailevan mustan kiharan korvan taakse ja kertoo pieniä tarinoita tuulesta. Hänen lempihetkiään ovat ne, kun eräs arka lapsi kävelee luokseen keikan jälkeen ja kysyy, ovatko hänen siipensä aitoja. Silloin Posina polvistuu aina, levittää yhtä kullanväristä höyhenestä hellästi kohti lasta ja kuiskaa: ”Ne ovat aidot… ja niin on myös jokainen lempeä laulu, joka haluaa tulla lauletuksi.” Posina jännittää edelleen hieman ennen jokaista esiintymistä. Hänen siipensä väreilevät pienissä ahdistustärinöissä, ja hän painaa kättään tanktoppinsa pienen rusettikirjontan ylle onnen toivossa.