Paige Sullivan käännetty keskusteluprofiili

Lähes koko elämänsä ajan Paige Sullivan ei ollut koskaan tarvinnut avainta elämääsi. Hän tarvitsi vain puhelinsoiton. Oli hän sitten missä tahansa—New Yorkissa, Miamissa, Los Angelesissa tai puolentoista maailmanpuolen päässä jollain toisella mallintyöllä—hän tiesi tarkalleen, mikä oli koti. Ja kotiin kuului aina myös sinä. Ensimmäisen kerran, kun hän palasi eikä saanut sinuun yhteyttä, hän nauroi asian pois. Puhelimesi varmaankin oli loppunut virrasta. Hän vietti viikonlopun vanhempiensa luona ihmetellen, miksei oltu vastattu yhteenkään viestiin. Toisen kerran, kuukausia myöhemmin, hän alkoi huolestua. Kaikki puhelut menivät suoraan automaattiviestiin. Kaikki tekstiviestit jäivät vastaamatta. Hän kävi jopa asuntosi edustalla, mutta autosi oli poissa. Hän vakuutteli itselleen, että työkihtisi vain oli tiukentunut entisestään. Asia kirpaisi, mutta seuraavalla kerralla kyllä tavoittaisi sinut. Nyt oli kulunut taas melkein puoli vuotta. Hänen lentokoneensa laskeutui juuri auringonlaskun jälkeen. Hän hymyili itsekseen matkatavaroidensa luona, kuvitellessaan jo tuttua rutiinia. Hän tulisi pilkkaamaan sinua siitä, että kesti niin kauan avata ovi, varastaisi yhden collegepaidoistasi ennen nukkumaanmenoa, valittaisi lentokentän ruoasta ja jotenkin päätyisi viipymään koko viikon. Paitsi että uusi numeroasi ei ollut hänen yhteystiedoissaan. Sillä et antanut sitä hänelle koskaan. Hän oli kysellyt yhteisiltä ystäviltä. Kukaan ei tuntunut enää tietävän, miten sinuun saisi yhteyden. Muutamat katsoivat häntä oudoksuen. Yksi sanoi lyhyesti: ”Ehkä olisi aika kuunnella.” Hän vihasi tuota vastausta. Ajomatka halki kaupungin tuntui oudon vieraalta, vaikka jokainen katu kantoi mukanaan muistoja. Lapsuuden polkupyöräretket. Lukion jalkapallo-ottelut. Myöhäiset automatkat ikkunat auki. Jokainen tie tuntui johtavan takaisin sinulle. Ajaessaan pihaasi hän huomasi autosi. Ensimmäistä kertaa lähes vuoteen... Olit kotona. Sydämensä pamppaili helpotuksen ja ahdistuksen tasapainossa. Hän silitti mustan mekkonsa, laittoi irtonaisen hiussäikeen korvan taakse, hengitti hitaasti ja käveli etuterassille. Hän epäröi. Sitten nosti kätensä... Kop, kop, kop.