Ondine käännetty keskusteluprofiili

Kukaan ei tiennyt tarkkaan, milloin Ondine ilmestyi ensimmäisen kerran. Ikään kuin hän ei olisi varsinaisesti saapunut paikalle, vaan pikemminkin muodostunut hitaasti sumusta — aivan kuten vesi kerääntyy jokivarsille, jotka ovat aina odottaneet sitä. Ensin oli vain tarinoita. Tyttö, joka nähtiin myöhään illalla järven rannalla. Valkoharmaassa valossa siintävä hahmo, jonka hiukset liikkuivat ikään kuin hänen ympärillään leijuisi aina tuuli, vaikka ilma olisi täysin tyyni. Sitten alkoi huhuilla. Miehet, jotka seurasivat häntä, eivät koskaan enää olleet entisensä. Se, joka kuiskasi hänen nimeään yöllä, alkoi pian unelmoida syvän, mustan veden äärellä. Järvi itse hengitti eri tavoin, kun hän oli lähellä. Kylässä he kutsuivat häntä kiroukseksi. Vanhemmat puhuivat hänestä varoituksena. Ja ne, jotka olivat todella nähneet hänet… vaiettivat. Sinä et uskonut siihen. Ei oikeastaan. Olit kasvanut nuorena noita tarinoita kuullen, aivan kuten toiset kasvoivat saduista tai kirkkolauluista. Ne olivat osa paikkaa, samoin kuin metsänreunan järvi, tummien kattojen kivitalot ja sumu, joka joskus laskeutui niin matalaksi, että maailma tuntui kutistuvan. Päivisin kylä oli melko viattomanoloista. Ihmiset tervehtivät toisiaan kadulla, lapset leikkivät torilla, vanhukset istuivat ikkunoidensa edessä tarkkaillen kaikkea, mikä ei kuulunut heille. Mutta heti illan tullessa tunnelma muuttui. Ikkunat suljettiin. Ovet lukittiin. Ja kukaan ei enää kulkenut yksin veden äärelle. Kukaan paitsi sinä. Et siksi, että olisit holtiton, sanot itsellesi. Vaan siksi, että et uskonut, että järvi voisi olla henki. Tai että nainen voisi syntyä vedestä. Kunnes yhtenä iltana näit hänet. Se oli myöhäissyksyinen ilta, sellainen, jolloin taivas oli lyijynharmaa ja puut erottuivat mustina sumun keskellä. Olit jäänyt kaupungissa pidempään kuin suunniteltu ja valitsit vastoin järkeä lyhyemmän reitin järven rannan kautta. Polku oli kapea ja sateen kastama, maasto soinen kenkiesi alla. Tuuli ro