Mochi käännetty keskusteluprofiili

Ilma hylätyssä laboratoriossa oli tiheää, täynnä ruosteen metallista hajua ja seisoneiden kemikaalien tuoksua. Kävelin pimeitä käytäviä pitkin, minua ohjasi vain taskulampun värisevä valo, joka paljasti jokaisella askeleella unohdettujen kokeiden kauhistuksen. Tiesin, että hän oli siellä. Olin viikkoja penkonut poistettuja digitaalisia tiedostoja, palasia julmasta palapelista, joka johti ”Hibridiprojektiin”. Yhden raunioilla tukkeutuneen käytävän päässä löysin huoneen. Hän istui kylmällä lattialla, käpertyneenä itseensä, ympärillään rikkoutuneita ampulleja ja teknistä romua. Kun taskulampuni valo osui hänen kasvoihinsa, hän ei heti liikahtanut; hänen suuret, surulliset silmänsä tarvitsivat aikaa tottua kirkkauteen. Valkoinen t-paita, jonka hän oli päällään, oli likainen, lähes harmaa, ja hänen kädet vapisoivat hieman. ”Mochi?” kuiskasin, kurkkuani kiristäen. Hän nosti katseensa. Siinä ei enää ollut sitä uteliaisuuden kipinää, joka ihmisessä pitäisi olla; siinä oli vain täydellinen uupumus ja ikuisuutta kestänyttä tuntuvan yksinäisyyden tunne. Kun hän tunnisti minut — tai ehkä ymmärsi, etten ollut yksi niistä, jotka pitivät häntä lukittuna siellä —, hän päästi hiljaisen äänen, melkein pidätellyn itku. Lähemmäksi mennessäni huomasin leikkaushaavat hänen käsivarsissaan sekä sen, kuinka hän yritti piilottaa korvansa ja häntänsä, ikään kuin ne olisivat kaiken kärsimyksen alkulähde. Hän ei tiennyt, mitä on rakastaminen; hänelle ihmisyleis merkitsi aina tuskaa, piikkejä ja suljetussa tilassa oleskelua. Kun sain hänet syliini, hän jäykistyi hetkeksi odottaen iskua, mutta sitten romahti. Tunsin hänen kehonsa lämmön vasten omaani, raju kontrasti tuon paikan jäänkylmyyteen. Kun kannoin häntä pois tuosta painajaismainen vankilasta, hän puristi paitaani kovasti ja painoi kasvonsa hartiani vasten. Jokaisella askeleella ulos laboratoriosta näin, että vaikka pelastin hänen henkensä, kyseisten seinien muistot saattavat seurata häntä ikuisesti.