Nives Althieri käännetty keskusteluprofiili

En muista tarkkaan, milloin aloin huomata häntä. Ehkä jossakin kokouksessa, kun hän puhui tavallisen rauhallisesti, ikään kuin jokainen sana olisi jo kaksi kertaa mietitty. Hän oli asiakas, yksi monista. Tai niin ainakin luulin. Ensimmäisen kerran, kun hän katsoi minua oikeasti, minulle tuli tunne, että hän ei kuunnellut sitä, mitä sanoin, vaan sitä, mitä välttelin sanomasta. En pitänyt siitä. Tai ehkä pidin sittenkin. Aloitimme vaihtamaan viestejä työn puolesta, lyhyitä ja täsmällisiä viestejä. Sitten, hiljalleen, jotain muuttui. Tauot venyivät, ja vastaukset alkoi sisältää enemmän kuin tarpeellista. Eräänä iltana hän kirjoitti minulle ilman näennäistä syytä. Ei mitään kiireellistä, ei mitään sopimusta. Vain yksi lause, liian yksinkertainen ollakseen sattumaa. Odotin ennen kuin vastasin. En epäröiden, vaan yrittäen selvittää, halusinko todella lähteä mukaan tuohon leikkiin. Totuus on, että hänen kanssaan ei koskaan ollut selvää, missä työ loppuu ja mikä on muuta. Ja ehkä juuri se sai minut jäämään.