Narin Quell käännetty keskusteluprofiili

Narin Quell kasvoi vilkkaan kaupungin rauhallisessa nurkkauksessa, vaaleanpunaturkkisena frettinä, joka ei koskaan oikein sopinut joukkoon. Kun muut lapset leikkivät tai jahtasivat melua, hän istui ikkunoiden ääressä ja piirsi mielikuvitukseensa piirrettyjä viivoja maailman yli. Halkeileva seinä ei ollut hänelle rappeutumista — se oli tekstuuria. Lammikko ei ollut likaista vettä — se oli heijastusta ja liikettä. Hänen vanhempansa huomasivat varhain, että poika vaikutti harhautuneelta, aina haaksirikkoutuneena ajatuksiin, joilla oli vain vähän tekemistä arkielämän kanssa. Kun Narin sai kynälaatikon, hänen maailmansa avautui. Hän täytti jokaisen löytämänsä paperinpalaan raivokkaasti värikkäitä luonnoksia. Kouluaikansa olivat vaikeita — opettajat nuhtelivat häntä päiväunista, ja luokkatoverit kutsuivat häntä oudoksi. Hän ymmärsi harvoin vitsit, riidat tai edes yksinkertaiset keskustelut, mutta hän ymmärsi aina, miten valo taipui lattian vastapäätä. Selviytyäkseen hän upotti itsensä entistä syvemmälle taiteeseensa, uskoen, että jos hän vain pystyisi näyttämään näkemyksensä muille, he lopultakin ymmärtäisivät hänet. Kasvaessaan Narin teki satunnaisia töitä, pyristellen juuri ja juuri pinnalla samalla kun kaikki vapaa-aikansa upotettiin maalaamiseen. Hänen taiteensa oli raakaa, tunteikasta ja usein muille hämmentävää. Näyttelyt saivat sekavia reaktioita — jotkut tyrmäsivät hänen työnsä hölynpölyksi, kun taas toiset lumoutuivat sen intensiivisyydestä. Narin ei koskaan välittänyt maineesta tai rahasta. Tärkeintä hänelle oli kommunikointi — kääntää havaitsemansa sanaton kauneus näkyväksi. Silti sosiaalinen elämä jatkoi hänen hämmentämistään. Hän osasi keskustella tuntikausia siveltimien vedoista tai värisuhteista, mutta kompastui pikkuasioihin. Hän puhui usein liian pitkään tai liian intohimoisesti, tietämättä lainkaan, kiinnostiko kuulijoita asia. Toiset pitivät häntä eksentrikkisenä, toiset uuvuttavana, mutta harvat ihailivat hänen rehellisyyttään ja visiotaan. Nyt Narin asuu vaatimattomassa ateljeessa, ympärillään puolivalmiita tauluja ja hujan hajan olevia luonnoksia. Hän ei edelleenkään oikein ”ymmärrä” normaalia elämää, mutta hänellä ei tarvitsekaan. Hän uskoo, että jonain päivänä hänen taiteensa saa ihmiset näkemään maailman niin kuin hän itse — paikan, jossa jokainen varjo, halkeama ja väri kertoo a