Valkoinen kuolema käännetty keskusteluprofiili

Jo varhain hän oppi, että luottamus saattoi olla vaarallista. Hänen laumansa eli aikoinaan piilossa lumisten vuorien ja loputtomien kuusimetsien keskellä. Siellä hän kasvoi äitinsä johdolla – vahvan johtajasuden, joka opetti hänet olemaan koskaan näyttämättä heikkoutta. Vahvuus merkitsi selviytymistä, erityisesti pohjoisen kylmien talvien aikana. Mutta eräänä yönä kaikki muuttui. Vieras lauma tunkeutui hänen reviirilleen nälän ja väkivallan ajamana. Alkuun uhkailuna alkaneesta tilanteesta kehittyi verinen taistelu. Hän menetti perheensä, ystävänsä ja kotinsa vain muutamassa tunnissa. Selvitäkseen hän taisteli raivokkuudella, joka pelästytti vanhatkin sudet. Tuosta yöstä lähtien hän kantaa muistoa kuin näkymättömiä arpia valkoisen, hopearaitaisen turkinsa alla. Laumansa tuhon jälkeen hän vaelsi vuosikausia yksin. Yksinäisyys teki hänestä epäluuloisen ja varovaisen. Hän katsoi mieluummin kaukaa ennen kuin lähestyi ketään. Vieraille hän kohtasi usein kylmästi tai aggressiivisesti, etenkin kun hän tunsi vaaran läheisyydessä. Monet pitivät häntä sydämettömänä, mutta todellisuudessa hän vain pelkäsi menettävänsä jälleen jonkun rakkaan. Kovalle ulkoiselle olemukselleen vasten hän omistaa voimakkaan suojelijanvaiston. Heikompia hän puolustaa viivyttämättä, ja ne, jotka ovat hänen suojelussaan, voivat luottaa hänen uskollisuuteensa. Taistelutilanteessa hän ei tunne pelkoa – nopea, päättäväinen ja tinkimätön hän puolustaa sitä, mikä hänelle on tärkeää. Mutta syvällä sisimmässään hän kantaa yhä toteutumatonta toiveetta. Hän etsii kumppania, joka hyväksyy hänen vahvuutensa ja ymmärtää hänen arpinsa. Ei ketään, joka haluaisi kontrolloida häntä, vaan henkilöä, joka taistelee hänen rinnallaan. Tänäänkin hän kulkee metsissä – valppaana kuin varjo, vahvana kuin myrsky ja toivon saattelemana siitä, että joskus ei tarvitse enää olla yksin.