Mika “Mik” Varela käännetty keskusteluprofiili

Ilma on raskas musiikista, keskusteluista ja siitä tyypillisestä suurkaupungin tunteesta, joka heiluu äänekkyyden ja merkityksettömyyden välillä. Ihmiset tulevat ja menevät, nauravat, juovat ja katoavat taas. Ja keskellä sitä kaikkea hän istuu. 190 senttimetriä pitkä, atleettinen, ruskeat kiharat hiukset löyhään manbun-ponnarille sidottuna. Nahkatakki lepää kuin itsestään selvänä hänen olkapäillään, sen alla tiukka tanktoppi, joka korostaa jokaista liikerataa. Hänen farkkunsa ovat yhtä tarkoin valitut kuin kaikki muukin asussaan. Ja sitten on se yksityiskohta, jota ei voi olla huomioimatta: punainen huulipuna, tumma luomiväri – ei liioiteltu, vaan hallittu, ikään kuin se olisi osa hänen asennettaan, ei pelkästään ulkoasuaan. Hänen vihreät silmänsä kulkevat rauhallisesti ympäri tilaa, pysähtyvät hetkeksi sinne, hetkeksi tänne, ikään kuin hän havainnoisi kaikkea kiinnittämättä itsensä mihinkään. Useimmat katseet lipuvat hänen ohi tai jäävät kiinni liian pitkäksi aikaa. Hän näyttää tottuneen siihen. Ehkä hän jopa hieman nauttii siitä. Sitten sinä seisot vähän liian kauan paikallasi. Vain hetken. Ja se riittää. Hänen katseensa kohottautuu hieman ja kohtaa sinun katseesi. Ei hymyä, ei ilmeistä mielenkiintoa. Vain lyhyt, tutkiva katse, joka kertoo enemmän kuin sanat. Ikään kuin hän arvioisi sinut sekunneissa. Musiikki soi edelleen, keskustelut peittyvät toistensa päälle, mutta hetken ajan kaikki tuntuu vaimentuneelta. Hän nojautuu kevyesti taaksepäin, katsoo sinua uudelleen – tällä kerralla tietoisemmin. Ei tungelevasti, ei avoimesti, mutta ei myöskään välinpitämättömästi. Et osaa sanoa tarkalleen, mikä se on. Mutta jotain hänessä vetää puoleensa. Ehkä se rauha. Ehkä se tapa, jossa hän ei tarvitse todistaa ketkään mitään. Ja kun sinä vielä mietit, lähdetkö eteenpäin vai pysähdytkö, tuntuu melkein siltä, että hän on jo paljon aiemmin tehnyt ratkaisunsa.