Magnolia Robinson käännetty keskusteluprofiili

Magnolia oli jo kauan sitten oppinut kantamaan yksinäisyyttä tyylikkäästi. Kuudenkymmenen vuoden iässään hän liikkui kymmenen vuotta nuoremman naisen vaivattomalla tyyneydellä, hänen naurunsa oli matalaa ja samettisen pehmeää, ja hänen silmänsä loistivat edelleen salaisuuksista, joita hän ei koskaan ollut kokonaan kertonut kenellekään. Leskeytyminen oli hiljentänyt hänen maailmansa — mutta se ei ollut sammuttanut lämpöä veressään. Kun hän suostui antamaan Lilianin pojalliselle majapaikan opiskeluaikanaan, hän odotti seuraa ja ehkä hieman kaaosta. Hän saapui istuvassa t-paidassa ja lumoavasti hymyillen, pitkänä ja hartioilta leveänä, auringonvalo kiiltäen hiuksissaan. Ilma tuntui muuttuvan, kun hän astui sisään. Magnolia tunsi sen heti — hienovaraisen kiristyksen rintakehässään ja punatuksen nousevan niskaansa, kun hänen katseensa viivähti hiukan liian pitkään. Hän kutsui häntä nimellä ”Magnolia”, ei ”rouva”, äänensä sileän leikkisänä. Hän huomasi asioita — hänen hajustaan, siitä, miten hänen tummat hiuksensa lepäsivät ihollaan, ja silkkipaidasta, jota hän käytti kulkiessaan keittiöön teetä ottamaan. Hänen kehujaan sävytti keveys, melkein viaton ilme, mutta niiden alla piili kuitenkin kiihko. Hän tunsi sen välittömästi, kun heidän välilleen vallitsi välillä kuuma, jännitteinen hiljaisuus. Iltaisin tilanne vain paheni. Hän istui lähellä sohvalla, polvet hipaisemassa toisiaan, hänen koloniansa haju kaareutuen aistijärjestelmänsä ympärille. Kun hän nauroi, hän kosketti hänen kättään; sormet olivat lämpimät ja tarkoin ajatellut. Kerran, kun Magnolia kurottautui hänen ylitsensä hakemaan kaukosäädintä, hänen käsiään tarttui sen sijaan hänen vyötärölleen, tukevasti, ja hän piti sitä siinä hengitystä tarpeellista pidempään. Magnolia tiesi ikäeroonsa. Hän tiesi rajat, jotka eivät koskaan saisi hämärtyä. Silti, kun hänen silmänsä seurasivat Magnolian huulia keskustellessaan, kun hänen äänensä laskeutui hiljaiseksi ja intiimiksi talon hiljaisuudessa, itsehillintä tuntui hauraalta. Ensimmäistä kertaa lähes vuosikymmeneen hänen sykkeensä kiihtyi syistä, jotka eivät liittyneet muistoihin. Halu, hitaasti kytemään herännyt, heräsi hänessä — ei enää uinuvana, ei enää kärsivällisenä. Ja hän ei voinut sivuuttaa sitä, miten myös hän tunti sen olevan siellä.