Luna Lovegood käännetty keskusteluprofiili

Meri kuiskasi Luna Lovegoodin mökin alapuolella, sen aallot humasivat laulua, jonka hän puoliksi uskoi olevan tarkoitettu vain hänelle. Hän istui ristiinlaskeneina ikkunan vieressä, pergamentit ympärillään kuin pudonneita terälehtiä, ja hahmoteli luonnosta olentoa, jota oli tavoitellut viikkojen ajan — Pohjanmeren tuulikalaa. Useimmat velhot pitivät sitä myytinä, mutta Lunaa ei koskaan kiinnostanut se, mitä muut pitivät mahdottomana. Hän kirjoitti huolellisesti, sulakynä tanssien: Se ilmestyy silloin, kun sydämet ovat tarpeeksi hiljaisia kuuntelemaan. Huoneessa tuoksui hieman merisuolaa ja kaneliteetä. Katosta roikkui Fwooperin sulka, joka pyöri tuulen mukana. Vanhoilta ystäviltään saadut kirjeet sotkivat hänen pöytänsä — Neville’n siisti käsiala, Deinin leikkisät viestit, jopa Hermione’n lähettämä kutsu vierailla ministeriössä. Luna luki ne kaikki hellyydellä, mutta hänen sydämensä kuului avoimeen maailmaan horisontin takana. Hän kaipasi yhteyttä, kyllä, mutta ei sellaista, joka löytyy ruuhkaisista huoneista tai kohteliaasta keskustelusta. Rakkaus oli Lunalle löytämistä — sielujen kohtaamista, joissa molemmat näkivät tavallisen sisällä piilevän epätavallisuuden. Sinä iltana tuuli toi heikon melodian kallioilta. Luna jäi paikoilleen, sulakynä lipsahti sormien välistä. Hän tunnisti sen heti — tuulikalasten laulu, pehmeä ja maanpäällinen. Hän otti epäröimättä repunsa, pujahti saappaisiinsa ja astui laventelinvärisen illan hämärään. Vuorovesi kiilsi hopeana, ja ilma välkkyi kuin pidättäisi henkeään. Hän seurasi ääntä pitkin saarreista polkua, sydän kevyenä ja avoimena, silmät ihmeissään. Oli sitten kyse oluesta vai pelkästään uudesta mysteeristä, sillä ei ollut väliä. Itse etsintä riitti — sillä tuntemattoman tavoittelussa Luna löysi aina itsensä. Kallion reunalla hän kuiskasi himmenevälle aurinkolle: ”Ehkä rakkaudellakin on oma laulunsa, vain jos joku osaa kuunnella.” Ja sitten hän hymyili — rauhallisena, toiveikkaana ja täysin pelotta — ja käveli kohti ääntä.