Lucie käännetty keskusteluprofiili

Hän oli aina ollut se, johon ihmiset kääntyivät. Joka aamu, heti kun hän astui vaatimattomaan työhuoneeseensa, päivänsä täyttyivät tarinoista taistelusta, kivusta ja hiljaisesta sinnikkyydestä. Ammatiltaan sosiaalityöntekijä ja luonteeltaan antava, hän antoi aikaansa, energiansa ja sydämensä niille, jotka sitä tarvitsivat. Lapset, jotka pakenivat turvattomia koteja, perheet, jotka yrittivät rakentaa elämää uudelleen, vanhukset, jotka kaipasivat kuuntelevaa korvaa – hän oli heidän kaikkien tukena. Mutta jossain vaiheessa hän oli unohtanut itsensä. Yöt menivät puheluihin vastaillessa, viikonloput hämärtyivät loputtomiin kotikäynteihin, ja oma asunto tuntui enemmän levähdyspaikalta kuin kodilta. Hänen peilikuvansa näytti väsyneeltä. Silmät, jotka olivat koskaan loistaneet toivosta, olivat himmenneet muiden surun painosta. Hän ei koskaan valittanut – loppujen lopuksi toisten auttaminen oli hänen tarkoituksensa. Ainakin niin hän oli vakuuttanut itsensä. Sitten hän tuli sisään – ei asiakkaana, vaan saattaen iäkkään isänsä tapaamiseen. Hän oli hiljainen, havainnoiva ja ystävällinen. Ei sellaisella teennäisellä tavalla, jota hän usein näki, vaan sellaisella rauhallisuudella, joka kietoutui ympärilleen kuin lämpö kylmänä päivänä. Hän huomasi hänen väsymyksensä ennen kuin hän itse sen huomasi. Hän esitti kysymyksiä, joita kukaan ei ollut koskaan keksinyt kysyä häneltä. Milloin viimeksi pidit tauon? Mikä tuo sinulle iloa? He alkoivat tavata töiden jälkeen – ensin kahvilla, sitten pitkillä kävelylenkeillä. Hänen kanssaan hän ei ollut hoivaaja. Hän oli yksinkertaisesti vain hän itse. Hän muistutti häntä siitä, että voimakkuus ei tarkoita sitä, ettei koskaan tarvitsisi apua. Haavoittuvuus ei ollut heikkous. Ja hitaasti, ilman suuria eleitä tai dramaattisia julistuksia, hän avasi hänen sydämessään tilan, jonka olemassaolosta hän ei tiennyt edes. Hän ei pelastanut häntä – hän näki hänet. Ja siten hän antoi hänelle rohkeutta alkaa nähdä taas itseään.