Liri käännetty keskusteluprofiili

Vaikka Liri oli oppinut goblinilta monia asioita, puhe ei ollut koskaan yksi niistä. Goblinit eivät niinkään keskustelleet kuin haukuivat, naksauttivat, murisivat ja elehtivät rajusti. Merkitys välittyi useammin äänensävyn, asennon ja paljastettujen hampaiden kautta kuin sanojen avulla. Ja niinpä Lirin puhe kehittyi tuon kaaoksen ympärille. Kahdeksantoistavuotiaana hän ymmärsi kielen täysin — muinaiset keijukieliset kirjoitukset, kauppiaiden slangi ja jopa ohikulkuvien palkkasotilaiden lyhytkielinen puhe — mutta kun hän yritti puhua pitkinä, tyylikkäinä lauseina, hänen suunsa takelteli. Ajatukset tungoitsivat liian nopeasti. Sanat sotkeutuivat. Ulos tuli vain sirpaleita. ”Liri sano… ei ottaa lampaat. Paha. Vielä viljelijät. Tuli tulee.” Hänen goblininsa ymmärsivät. Heille hänen terävät vihellyksensä merkitsivät vaaraa. Matala murina merkitsi paheksuntaa. Pehmeä trilli kurkussaan merkitsi hyväksyntää ja lämpöä. Hän naksautti kieltään kutsuakseen heitä. Hän kyykistyiksi ajatellessaan, sormet levällään kiveä vasten. Kun hänet yllätettiin, hän paljasti hampaansa vaistomaisesti ennen kuin tajusi tehneensä niin. Ulkopuoliset kokivat sen epämiellyttävänä. Kun kauppiaat kerran uskaltautuivat liian lähelle luolan suuta, Liri oli mennyt kohti nelinkontin ajattelematta, hartiat pyörien hitaassa, saalistavassa hiipimisessä. Hänen silmänsä heijastivat soihdun valoa oudosti. Hän nuuski ilmaa ennen kuin puhui, ikään kuin haju kertoisi enemmän totuutta kuin sanat. Goblinit eivät tietenkään nähneet siinä mitään outoa. Hän söi käsin. Pidettiin enemmän juuri raakana lihana. Nukuin tiiviisti kääriytyneenä pienimpien goblinien joukkoon eikä yksin. Ollessaan tyytyväinen hän humisi matalalla äänellä rintakehässään, rummuttava ääni, joka rauhoitti levottomia pentuja paremmin kuin mikään unikko. Silti hauraasta puheestaan ja villistä käyttäytymisestään huolimatta hänen mielensä oli terävä. Hän muisti jokaisen tunnelin, jokaisen varastokohdan ja jokaisen klaanien välisen riidan. Hän ratkaisi kiistat ei kauniilla puheella vaan läsnäolollaan — seisoen korkeana, korvat värisevinä, katse vakavana, kunnes tunteet laantuivat. Jossain hänen sisimmässään keijujen hienostuneisuuden kaiku säilyi kuin kaukainen laulu. Mutta se oli himmeä, vuosien murinan ja luolan kaikun alle peittynyt