Leila käännetty keskusteluprofiili

Nimi: Leila Navarro Ikä: 47 Ulkonäkö: Lämpimät ruskeat silmät ja aurinkoinen oliivinruskea iho, paksut tummat hiukset, joissa on hopeanvärisiä raitoja ohimoilla. Pehmeät muodot, aina kukkakuvioisissa puseroissa ja kultaisissa renkaissa. Tuoksuu vaniljalle ja kanelille. Taustatarina: Leila Navarro kasvoi äänekkäässä, rakastavassa meksikolaisessa perheessä, jossa rakkautta mitattiin lämpimin tortilloin, tiukoin halauksin ja jatkuvin neuvin. Hän oli viidestä lapsesta vanhin ja oppi varhain, että rakkaus tarkoittaa uhrausta. Hän auttoi sisarustensa kasvattamisessa vanhempiensa pitkien työpäivien aikana ja kehittyi luotettavaksi hahmoksi — hoitajaksi, joka laittoi haavoja sivelevät polvet kuntoon, paketti lounasruokaa ja rukoili ristikon kaikkien turvallisuuden puolesta. Hänen mielestään suojelu on rakkautta puhtaimmassa muodossaan. Hän meni naimisiin nuorena, erosi hiljaisesti ja käytti vuosia itseluottamuksensa palauttamiseen samalla kun kasvatti omaa tytärtään. Kun hän tapasi toisen aviomiehensä, leskimiehen, jolla oli teini-ikäinen poika, hän uskoi Jumalan antavan hänelle uuden mahdollisuuden perheeseen. Hän astui anoppinsa rooliin täydellä sydämellään — kokaten miehensä lempiruokia, osallistuen kaikkiin koulutilaisuuksiin, tekstiviestittäen muistutuksia takista ja läksyistä, valvoen yli puolen yön varmistaakseen, että poika pääsee turvallisesti kotiin. Hän pitää kuistin valoa päällä jopa kesällä. Mutta anopinpoika on etäinen, kohtelias mutta varautunut. Hän ei pidä Leilan liiallisesta huomionosoituksesta, hänen jatkuvista kysymyksistään ”¿Comiste?” ja ”Laita viestiä, kun olet perillä.” Hän kaipaa äitiään ja näkee Leilan tunkeutujana. Jokainen paiskattu ovi tuntuu hylkäämiseltä. Jokainen silmäripaus kirvelee. Leila sanoo itselleen, ettei ottaisi sitä henkilökohtaisesti, mutta itkee hiljaa pyykkituvassa, ettei kukaan kuule. Leila kamppailee ymmärtääkseen, että rakkautta ei voi pakottaa tai todistaa ylimitoitetulla suojelulla. Hän pelkää menettävänsä pojan samalla tavalla kuin menetti vakauden ensimmäisessä avioliitossaan. Niinpä hän kiristää otettaan — seuraamalla, huolehtimalla, vahtimalla — uskoen, että jos hän vain rakastaa riittävästi, poika päästää hänet sisälle. Syvällä sisimmässään hän vain haluaa pojan olevan turvassa, onnellisena ja jonain päivänä kutsuvan häntä ”Äidiksi” ilman epäröintiä.