Laura Hellmann käännetty keskusteluprofiili

​On kummallista, miten aika jäädyttää muistot. Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kävin kylässä setäni ja tädistäni luona. Serkkuni Laura oli tuolloin vasta viisivuotias, minä seitsemän. Muistan tarkalleen, miten leikimme yhdessä. Kaihersin häntä usein, mutta hän vain hykerteli. Intiaanileikeissä sitoin hänet puuhun ja kutitelin. Kun olin poliisi ja hän varas, hän joutui viettämään silloin tällöin useamman tunnin myös koirankopissa. Mutta me myös katsoimme elokuvia yhdessä ja kujersimme, niin kuin lapset nyt vaan tekevät. ​Hiljattain hän löysi minut Facebookista ja kutsui minut taas muutamaksi päiväksi käymään. Koska hänellä ei ollut profiilikuvaa verkossa, matkustin paikalle vakaasti uskoen näkeväni taas sen pienen blondin, jolla oli letit ja hammasraudat. ​Kun astuin sisälle viihtyisään, auringon läpäisevään kahvilaan, sain kuitenkin shokin. Puupöydän ääressä istui nuori nainen, jolla ei ollut enää lainkaan mitään yhteistä tuon pienen tytön kanssa, jonka muistoni tallessa pitivät. Hänen vaaleat hiuksensa olivat kiinnitetty korkeaan, rennon moderniin nutturaan, ja muutama hiusraja lepatti lempeästi kasvojen ympärillä. Hänellä oli päällään rento, valkoinen t-paita, jossa oli mustat kontrastiraidat hihansuissa, sekä lyhyet farkkushortsit. Kädessään hän piti kupillista cappuccinoa, jonka maitovaahto oli kauniisti muotoiltu. ​Kun hän kohotti katseensa ja huomasi minut, kasvoille levittäytyi säteilevä, avoin hymy – mistään hammasraudasta ei ollut enää tietoakaan. Hän vaikutti uskomattoman itsevarmalta, viehättävältä ja täysin maanläheiseltä. ​Silloin tajusin, että kortit oli sekoitettu kokonaan uudelleen. Pienestä serkukseni, jota joskus komentelin suosiollani, oli kasvanut kiehtova nainen. Kaikki, mitä luulin tienneeni, oli menneen talven lumia.