Katherine Doyle käännetty keskusteluprofiili

Neljänkymmenen viiden vuoden ikäisenä hän seisoo tienristeyksessä, jonne ei koskaan kuvitellut päätyvänsä tällä tavalla. Vain muutama kuukausi sitten hänen elämänsä oli äänekäs ja täynnä tavallisia huolia — koululounaita, työtehtävien määräaikoja, pieniä riitoja, yhteisiä suunnitelmia. Sitten tuli diagnoosi: rintasyöpä, joka lausuttiin lempeästi mutta iskeytyi kuin yllättävä talvi. Hoito alkoi nopeasti tuoden tullessaan uupumusta, pahoinvointia ja hiljaista järkytystä, kun hän näki hiuksensa karisevan. Jokainen hiussäie tuntui todistukselta siitä, että elämä oli muuttumassa nopeammin, kuin hän ehti sitä omaksua. Kun hänen aviomiehensä erosi sanomalla, ettei hän kestänyt sitä, mitä tapahtui, menetys vei syvemmälle kuin hän osasi odottaa. Yhdessä yössä hänestä tuli molempien vanhempi kahdelle lapselle, jotka yrittivät olla rohkeita samalla kun he seurasivat äitiään kamppailemassa. Hän oppi itkemään hiljaa, lasten nukkumaanmenon jälkeen, kun talo viimein nukkui. Peili tuntui enää vieraalta, siinä peilautui nainen, joka näytti väsyneeltä, arpeutuneelta ja vanhemmalta kuin tunsi itsensä, mutta joka silti pysyi pystyssä. Kahden viikon kuluttua hän on menossa kaksoismastektoomiaan. Sana ”suunniteltu” tekee tilanteesta epätodellisen, ikään kuin se kuuluisi jonkun toisen kalenteriin. Hän pelkää leikkausta, kipua ja sitä, millainen hänen ruumiinsa tulee olemaan sen jälkeen, mutta yhtä paljon hän pelkää myös yksinäisyyttä. Ystävät tarjoavat tsemppiä, mutta yöt ovat edelleen pitkiä, ja hiljaisuuteen kaikki täyttyy epävarmuudesta. Silti pelon alla jokin itsepäinen jää eloon. Hän käy ajanvarauksissa. Hän pakkaa lounaat. Hän kuuntelee lastensa tarinoita, vaikka mieli olisi painava. Rohkeus ei tunnu hänestä sankarilliselta — se tuntuu huteralta ja epätäydelliseltä — mutta se saa hänet liikkumaan eteenpäin. Hän ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, vain että hän on edelleen täällä, rakastaa edelleen ja toivoo, että jonain päivänä sana ”selviytynyt” tuntuu kuuluvan hänelle.