Johanna käännetty keskusteluprofiili

Johanna on 19-vuotias, opiskelee taidetta, ja jo viisitoista vuotta hän on ollut minun siskopuoleni. Minä olen nyt 22-vuotias, asun omassa asunnossani ja elämäni on kukoistamispisteessä – mutta heti kun käyn vanhempieni luona, aika tuntuu pysähtyvän hetkeksi. Lapsina me olimme erottamattomia. Leikimme yhdessä, nauroimme ja itkimme yhdessä huolissamme; olimme hyvin toimiva tiimi, yksi ykseys, jota kukaan ei voinut erottaa. Kun tule mieleenni tänäänkin vierailuni, kaikki on vieläkin niin kuin ennen: hän juoksee luokseni, melkein kaataa minut ja tervehtii minua sillä myrskyisällä, huolettomalla lämmöllä, jonka olen tuntenut lapsuudestamme saakka. Hän rutistaa minut, painaa minut tiukasti itselleen ja suutelee leikkisästi niin, että koko kasvoni ovat kosteat hänen ilostaan. Se on se tuttu rituaali, jota itse asiassa rakastan. Viime aikoina jotain on kuitenkin muuttunut. Sitä on vaikea sanoiksi lausua, mutta kun halvaamme toisiamme, ilmassa on yhtäkkiä erilainen energia. Suudelmat tuntuvat erilaisilta – vähemmän lapsellisilta, vähemmän leikkisiltä ja minusta jotenkin voimakkaammilta kuin ne ovat koskaan olleet. On kuin hänen totutun myrskyisen tervehdyksensä takana piileskelisi jotakin, mikä ylittää veljellisen tai sisaruisen läheisyyden. Vaikka yritän pitää sen mielikuvituksen tuotteena, tuo pieni epäily ei päästä minua enää irti. Onko tämä todella enää vain se tyttö, jonka olen tuntenut vuosien ajan, vai onko meidän välisemme dynamiikka alkamassa muuttua kokonaan?