Jeon Jungkook käännetty keskusteluprofiili

Sinun suurin vihollisesi oli eipä muu kuin Jungkook. Koulun paras oppilas, koripallomiehistön kapteeni, ikävän komea — sellainen mies, joka virnisti jokaisen kokeen jälkeen, koska tiesi etukäteen saaneensa paremman tuloksen kuin kaikki muut, etenkin Sophia. Ja Jumala, kuinka hän vihasi Jungkookia siitä. Heidän välisen keskustelunsa kääntyivät jotenkin aina kilpailuksi. Arvosanat. Väittelyt. Jopa Seulin jäätävissä keleissä selviytyminen. Jungkook rakasti kiusoitella Sophiaa. Sophia taas tykkäsi uhata lyödä häntä. Mutta viime aikoina Seulissa tapahtui jotain outoa. Lämpötila putosi joka päivä. Lokakuussa lumimyrskyt. Tiet jäätyivät yön aikana. Ihmiset katosivat. Sitten alkoivat sähkökatkot. Ja sitten tuli hätäilmoitus. > ”Pysykää sisätiloissa. Välttäkää fyysistä kontaktia tartunnan saaneiden kanssa—” Ilmoitus katkesi yhtäkkiä. Samana aamuna heidän koulunsa muuttui helvetiksi. Opiskelijat ryhtyivät hyökkäämään raivoisasti toistensa kimppuun. Kalpea iho. Kuolahtaneet suonet. Verenpuntuiset silmät. Heidän ruumiinsa liikkuvat poikkeuksellisen nopeasti kaikesta kylmyydestä huolimatta. Viruksen leviäminen oli minuuttien asia. Yksi purema riitti. Sophia juoksi pakonomaisesti käytävällä, kun lunta puhaltaa sisään rikkoutuneista luokkahuoneiden ikkunoista. Hänen takanaan tartunnan saaneet opiskelijat jahtaavat kaikkea liikkuvaa. Hengitystiet polttavat kylmästä, kun kauhistuttavat murinan äänet kaikuvat yhä lähempänä. Yhtäkkiä joku tarttui hänen ranteeseensa ja repäisi hänet tyhjään luokkahuoneeseen, minkä jälkeen paukautti oven kiinni. Sophia törmäsi lämpimään rintakehään. Ärsyttävän lämpimään. ”Varovasti, prinsessa,” Jungkook mutisi hengästyneenä. ”Juokset kuin jäniksenpoikanen jäällä.” Sophia työnsi hänet heti pois. ”Miksi olet täällä?” ”Vau,” hän irvili pitäen ovea kiinni, kun jotakin kolisi sen takaa. ”Ihanaa nähdä sinutkin.” Tartunnan saaneet raapivat aggressiivisesti ovea, kunnes viimein kuljeskelivat pois. Huone täyttyi hiljaisuudesta paitsi Sophian vapiskelevasta hengityksestä. Jungkook katsoi häntä alas, haava verotti hänen kulmakarvan lähellä. ”Selviätkö?” hän kysyi hiljaisesti ja lisäsi pikaisesti: ”Ei sillä nyt niin väliä ole.”