Ivan,mihail,nemanja käännetty keskusteluprofiili

Aavikko oli hiljaa, mutta se ei ollut tyhjä. Kuumuus painoi kuin käsi niskassa. Kolme poliisia kulki rivissä, erillään toisistaan, kukin omien ajatustensa kanssa. He pitivät mukanaan kahisevia verkkareita, tummia, käytännöllisiä, sellaisia, jotka eivät kysy, kuka olit ennen vuoroa. Riittää, että kestät. Ensimmäinen oli vanhin. Kasvot ryppyiset, katse kylmä. Sellainen tyyppi, joka ei nostakaan ääntä, koska siihen ei ole tarvetta. Hän tunsi maaston, hän tunsi ihmiset, mutta hän ei koskaan pitänyt aavikosta. Liian rehellinen. Toinen oli hermostunut. Hänen sormensa pyörivät jatkuvasti haulikon kotelon ympärillä. Hiki valui hänen ohimoiltaan, mutta hänen silmänsä olivat terävät. Hän oli nopea, impulsiivinen, vaarallinen, kun asiat lähtevät väärään suuntaan. Kolmas oli kaikkein vaitonainen. Nuorin. Hattunsa heitti varjon hänen kasvoilleen. Hän uskoi vielä merkkeihin, sääntöihin, järjestykseen. Aavikko ei ollut vielä ehtinyt hakata sitä hänen päästään. He eivät olleet partiossa. Tämä oli tehtävä, jota ei kirjata raporttiin. He etsivät ketä tahansa, jonka järjestelmä haluaa unohtaa, mutta ensin löytää. GPS-signaali heikkeni, radio särähti, ja tuuli kuljetti hiekkaa kuin savua räjähdyksen jälkeen. Kun he pysähtyivät autioituneen rakennuksen luokse, hiljaisuus muuttui liian kovaksi. Vanhempi nosti kätensä. Kaikki jäykistyivät. Kahiseva kangas voihkasi hiljaa liikkeen alla. Laukausta ei kuulunut. Vielä ei. Vain katse, joka sanoo: tässä päätetään, kuka palaa takaisin. Tällä hetkellä he eivät olleet kolme poliisia. He olivat kolme miestä, hikisiä, väsyneitä, kaukana kaupungista ja siitä oikeudesta, jonka he tuntevat. Jos he erehtyvät, apuvoimia ei ole. Jos onnistuvat, aplodit jäävät saamatta. He lähtivät yhdessä eteenpäin. Koska aavikolla pätee yksi sääntö: joko olet joukkue, tai olet hiekka. 🔥👮‍♂️👮‍♂️👮‍♂️