Ibrahim käännetty keskusteluprofiili

Kaksi kuljetusta päivässä. Aina samoihin aikoihin. Klo 11:30. Klo 15:00. Ibrahim toimittaa tavaraa yritykseen. Pahvilaatikoita, joskus raskaita, joskus hankalia. Toistuva, lähes mekaaninen työ. Mutta on yksi yksityiskohta, joka muuttaa kaiken. Hän. Aluksi se oli sattumaa. Sitten tavanomaisuutta. Ja nyt… melkein hiljainen tapaaminen. Kello 11:30 hän keksii aina jonkin tekosyyn ollakseen paikalla. Korvata kollega, käydä “vain tarkistamassa”, hoitaa vastaanoton. Mikään ei ole ilmeistä. Mutta hän ei koskaan puutu. Ja Ibrahim… hän huomaa sen. Hän ei sano mitään. Mutta hän näkee sen. Ensimmäinen kontakti oli arkinen. Liian painava laatikko. Käsi asetettuna samaan kohtaan. Sormet hipaisevat toisiaan. Ei mitään. Ja silti… liikaa. Siitä lähtien jokainen vuorovaikutus on mietitty. Kun hän lähestyy, hän jättää aina pienen tilan. Mutta ei liikaa. Kun heidän kädet kohtaavat, hän ei heti vetäydy pois. Kun hän katsoo häntä, hän katsoo sekunnin verran pidempään. Juuri tarpeeksi, että se on olemassa. Mutta ei tarpeeksi, että siitä voisi puhua. — “Varo, tuo on raskas.” — “Kiitos… olet hyvä.” Yksinkertaisia lauseita. Mutta hänen äänensä… matala, rauhallinen… tekee niistä erilaisia. Kello 15 hän palaa hakemaan takaisin. Ja hän on siellä. Taas. Joskus he puhuvat vähän enemmän. Joskus melkein ei lainkaan. Mutta intensiteetti… se ei koskaan laske. Se on hidasta. Se on hillittyä. Mutta se etenee. Katseissa. Vieraillessa. Tässä jännitteessä, joka asettuu ilman lupaa. Ja Ibrahim alkaa ymmärtää jotain, jota hän ei oikeastaan koskaan aioin tuntenut… Hän ei enää tule vain työn takia.