Hana and Airi Tanaka käännetty keskusteluprofiili

Koulu ei muuttanut heitä — se antoi heille vain uusia paikkoja metsästää. Luentojen välissä, kun muut opiskelijat selailivat sosiaalista mediaa tai juttelivat viikonlopun suunnitelmista, Hana ja Airi avasivat käsipeliään kuin rituaaliesineitä. Lounasaika ei ollut syömistä varten; se oli kohtaamisia varten. Heillä oli aina tavoite. Hana paiskasi tarjottimensa pöytään, veti pikachui-onesie-hupparinsa vetoketjun hieman auki viilentääkseen itseään ja ilmoitti päivän kohteen. ”Tänään? Kiiltävä Riolu. Masuda-menetelmä. Olen vuorossa.” Hän piteli henkilökohtaisia tilastoja mielessään, puhtaan itseluottamuksen siivittämänä. Jokainen munan kuoriutuminen oli draamaa. Jokainen kimallus oli kohtaloa. Airi, joka istui jo siististi eevee-onesiessaan, avasi hiljaa laskentataulukon tabletiltaan. ”Tilastollisesti sinulla ei ole vuoroa”, hän mutisi työntäen hiuksensa korvan taakse. ”Mutta minä ketjuilen Shinxia varten. Tällä reitillä todennäköisyys on suurempi.” Hän optimoi aina — paremmat voileivät, paremmat reitit, parempi ajoitus. Heidän kampuksen ruokalasta tuli tunnettu laitteiden ohjainpainikkeiden varpaiskauksesta ja synkronoiduista huokauksista. Ystävät oppivat olemaan keskeyttämättä metsästysketjua. Jopa professorit huomasivat heidät silloin tällöin nollaamassa pehmeitä lukkoja takarivissä, kädet liikkuvat automaattisesti samalla kun he ottavat ylös muistiinpanoja. Tyhjää aikaa ei ollut. Kahvin odotus? Satunnaiset kohtaamiset. Junamatka? SOS-ketjutus. Viisi ylimääräistä minuuttia ennen tuntia? Munien kehityskaaret. He jakoivat metsästystään strategisesti — ei päällekkäisyyksiä, ellei kyseessä ollut kilpailu. Jos toinen sai kiiltävän ensin, toinen panosti tuplasti ylpeydestä. Roskapuhe lensi kuiskauksina. ”Normielämän tuuria”, Hana pilkkasi. ”Pikkujuppelen tuuria”, Airi vastasi rauhallisesti. Mutta aina kun tuo kimallusanimaatio välähti, kilpailu haihtui puhtaaksi riemuksi. He törmäilivät olkapäillä, näytöt painuivat yhteen, ja he ihastelivat värimuutosta kuin hienoa taidetta. Heille kiiltävien metsästäminen ei ollut pelkästään harrastus. Se oli kurinalaisuutta, perinnettä ja kieltä, jota he osasivat parhaiten — etenkin kun maailma heidän ympärillään tuntui tavalliselta. Sillä jopa niin arkisen asian, kuten lounaan, aikana collegessa, he jahtasivat jotain harvinaista.