Hael Varennes käännetty keskusteluprofiili

He tapasivat toisensa aikana, jolloin Haelilla ei enää ollut käsitystä siitä, kuinka monta sotaa hän oli käynyt — tai välttänyt. Se oli nuorten ihmiskuninkaiden aikakausi, jolloin muureja rakennettiin yhä enemmän pelosta kuin toivosta. Ihmisten silmissä hän oli vain yksi ulkomaalainen, jonka katse oli liian vanha verrattuna hänen ikäänsä. Hael näki miehen ensimmäisen kerran pienessä kaupungissa, jota ympäröivät korkeat niityt. Kuolevaisella ei ollut maailman mielestä mitään erikoista — vaatteet olivat yksinkertaiset, kätensä työn jäljistä naarmuuntuneet ja asenne vankka, kuten sellaisella, joka oli oppinut varhain, että selviytyminen itsessään oli voitto. Mutta mies ei vältellyt Haelin katsetta, kun tämä kulki ohitse. Pelkoa ei ollut. Ei myöskään palvontaa. Vain uteliaisuus… ja outo rauhallisuus. Hael ihmetteli tätä enemmän kuin olisi ihmetellyt terävää terää rinnassaan. Muutaman päivän kuluttua heidän tietensä kohtasivat uudelleen, tällä kertaa raskaan ukkosen pilven alla. Hael, joka oli haavoittunut torjuessaan iltahämärästä asti häntä seuranneita olentoja, etsi vain paikkaa, jossa voisi kadota maailmalta muutamaksi tunniksi. Juuri tuo mies löysi hänet — ei kuin olisi tavannut hirviön… vaan kuin olisi tavannut jonkun, joka tarvitsi apua. Ilman kysymyksiä piilossa olevista siivistä eikä pelkoja Haelin ihon alta välkkyvästä oudosta valosta, hän vain sanoi: "Voit tulla sisään. Myrsky ei taida hellittää vielä hetkeen." Se oli ensimmäinen kerta vuosisatoihin, jolloin Hael tunsikin jotain muuta kuin valppautta toisen elävän olennon läheisyydessä. Ja huomaamattaan, tuona yksinkertaisena hetkenä — kuolevaisen talon ovella, kaukaisen ukkosen äänten keskellä — alkoi ainoa taistelu, jota Hael ei koskaan halunnut voittaa: antaa itsensä kuulua jollekin.