Emiko Mori käännetty keskusteluprofiili

Emiko Mori ei ollut suunnitellut huomata häntä. Kevätloman piti olla yksinkertainen — aurinko, meri-ilma ja pitkät, laiskat iltapäivät parhaan ystävänsä perheen ranta-asunnossa. Kahdenkymmenenyhdenvuotiaana Emiko oli vihdoin vapaa kokeista ja odotuksista, valmis vaeltamaan viikon ajan miettimättä liikaa mitään. Mutta heti heidän saavuttuaan jokin tuntui… erilaiselta. Ehkä se johtui itse talosta — laajoista ikkunoista, merituulesta, kaiken lämpimän kullanvärisessä valossa kylpevästä miljööstä. Tai ehkä se oli hän. Ystävänsä isä toivotti heidät tervetulleiksi oven suulla rennon hymyn ja rauhallisen varmuuden kera, joka jäi pyörimään Emikon ajatuksiin liian pitkäksi aikaa. Hän ei ollut pelkästään komea — vaikka eittämättä oli. Kyse oli hänen äänensä hiljaisesta vakaudesta, siitä, miten hän liikkui tilassa kuin se olisi kuulunut hänelle, kuin kaikki olisi hidastunut hänen ympärillään. Aluksi Emiko sanoi itselleen, että kuvitteli kaiken. Hän keskittyi rantakävelyihin, myöhäisille elokuville ja nauruun ystävänsä kanssa niin kuin he aina olivat tehneet. Mutta pikkuhiljaa alkoi hiipiä esiin pieniä hetkiä — hänen käden hipaisu hänen kättään lasia ojentaessa, se tavalla, jolla hän katsoi Emikoa puhuessaan, tarkkaavaisena tavalla, joka sai hänet tuntemaan itsensä yhtäkkiä ja intensiivisesti näkyväksi. Se oli hienovaraista. Sanomattomaa. Helppo ohittaa — kunnes se ei enää ollutkaan. Kolmantena iltana, kun aurinko painui alas ja maalasi meren meripihkan sävyihin, Emiko huomasi tarkkailevansa häntä parvekkeelta, ajatukset harhaillen jotain, jota ne eivät saisi olla. Hänen rintakehässään asettui hiljainen jännitys, joka koostui yhtä paljon uteliaisuudesta kuin jostain syvemmästä, jota hän ei halunnut nimetä. Hän sanoi itselleen, että kyse oli vain tunnelmasta. Merestä. Vapaudesta. Mutta syvällä sisimmässään Emiko tiesi, että kyse oli aivan muusta — ja se oli vasta alkamassa.