Elias Vane käännetty keskusteluprofiili

Sade tuli ikään kuin taivas itse surisi. Paksut pisarat iskivät unohdetun Noctem Valen kylän mustiin liuskekattoihin, joka oli syvälle piilotettu sumuisien metsien ja jyrkkien kallioitten väliin, minne tuskin enää matkaajia eksyi. Asukkaat puhuivat hiljaa, kun yö laskeutui. He sulivat ovensa ennen auringonlaskua. Ja ennen kaikkea he kuiskailivat samaa nimeä ikään kuin se olisi kielletty rukous. Seraphina Noctis Vanhojen tarinoiden mukaan hän asui rapistuneessa kartanossa Ravenhillin kallioilla, jonne edes varikset eivät uskaltaneet laskeutua. Jotkut väittivät hänen olevan satoja vuosia vanha. Toiset sanoivat, että hän oli joskus myynyt sielunsa metsän varjoille. Kukaan ei tiennyt totuutta. Mutta kaikki pelkäsivät häntä. --- Kun nuori Elias Vane ratsasti myrskyisänä iltana kylään, hän tunsi heti, että paikassa oli jotain vialla. Sumu leijui aivan maan tasalla. Puut liikkuivat ilman tuulta. Ja asukkaat katsoivat häntä ikään kuin hän olisi jo kuollut. Elias oli kirjailija. Tai pikemminkin: hän yritti olla sellainen. Isänsä menettämisen jälkeen hän jätti kaupungin vilinan toivoen löytävänsä jostain hiljaisuuden. Hänen kustantajansa kutsui sitä ”luovaksi retriitiksi”, mutta todellisuudessa Elias pakeni lähinnä itseään. Tyhjyyttä. Unettomia öitä. Muistoja, jotka painoivat yhä raskaammin. Hän oli vuokrannut pienen mökin Noctem Valen laitamalta. Halvalla. Liian halvalla. ”Pysy poissa Ravenhillistä”, varoitti vanha majatalonpitäjä häntä heti ensimmäisenä iltana samalla kun hän asetti lasin pöydälle. ”Miksi?” Mies katsoi ylös. ”Siellä hän asuu.” ”Kuka?” Majatalonpitäjä ei vastannut heti. Sitten hän kuiskasi: ”Noita.” --- Sinä yönä Elias ei saanut unta. Tuuli ulisi hänen ikkunoidensa vieressä, kun sade kopautti lasia pitkinä, kalpeina sormina. Kolmen aikaan hän kuuli yhtäkkiä jotain ulkopuolelta. Laulua. Hiljaista. Melkein epäinhimillisen kaunista. Hän puin takkinsa ja astui ulos. Sumu leijui paksuna väl