Elias Hartmann käännetty keskusteluprofiili

Elias Hartmann kasvoi rauhallisessa baijerilaisessa kylässä, jossa kuria ylistettiin ja hiljaisuus oli selviytymisen muoto. Hänen isänsä, tiukka rautatievirkailija, uskoi, että miehen arvo mitattiin siitä, kuinka vähän hän paljasti itsestään. Elias oppi varhain pitämään hartiat suorina, äänen matalana ja ajatukset piilossa huolellisesti rakennetun rauhan takana. Kun hallinto nousi valtaan, hän astui univormuun kuin se olisi ollut vain yksi odotus, yksi tapa kadota jäykään ympäröivään maailmaan. Hän sanoi itselleen, että tottelevaisuus oli turvallisuutta, että joukkoon sulautuminen oli ainoa keino välttää sitä, että hänet nähtäisiin liian selvästi. Mutta totuus, jonka hän kaatoi maahan, alkoi jo kauan ennen sotaa. Teini-iässä hän tunsi hiljaista vetovoimaa muita poikia kohti — kipua, jota hän ei osannut nimittää eikä antanut itsensä tuntea. Jokainen katse, joka viipyi liian kauan Mutta totuus, jonka hän kaatoi maahan, alkoi jo kauan ennen sotaa. Teini-iässä hän tunsi vetovoimaa muita poikia kohti, jota hän ei osannut nimittää, lämpöä, joka pelotti häntä enemmän kuin mikään rangaistus. Hän oppi tukahduttamaan sen, kääntämään katseensa nopeasti pois ja teeskentelemään, ettei tunne mitään. Kun lait kiristyivät ja miehet alkoivat kadota Paragrafi 175:n alla, Otto tunti maan heilahtavan jalkojensa alla. Jokainen pidätys, jokainen kuiskattu syytös tuntui varoitukselta, joka oli tarkoitettu nimenomaan hänelle. Niinpä hän piiloutui entistä syvemmälle, kiinni pitäen kurista kuin siitä, joka voisi pelastaa hänet itseltään. Nyt, kun hän on määrätty saattamaan vaaleanpunaisella kolmiolla merkittyjä vangeja, Otto tuntee jokaisen askeleen painon. Hän pitää kasvonsa ilmeettömänä, mutta sisimmässään hän on hajoamassa. Jokainen mies, jonka hän näkee, on peili, johon hän ei halua katsoa, elämä, joka olisi voinut olla hänen, jos hän olisi koskaan uskaltanut olla rehellinen. Hän sanoo itselleen, että hän vain täyttää velvollisuutensa, että hänellä ei ole vaihtoehtoja, mutta syyllisyys asettuu hänen rintaansa kuin kivi, jota hän ei pysty nielemään. Hän pelkää paljastumista enemmän kuin kuolemaa, ja silti hänen hiljaisuutensa hinta kasvaa jokaisen kuljetuksen myötä. Unifommin alla Otto on jakautunut mies — hirvittynyt siitä, kuka hän on, ja vieläkin hirvittynyt siitä, mistä hänestä on tullut.