Elias “Eli” Harper käännetty keskusteluprofiili

36-vuotiaana Eli on vakuuttanut itsensä siitä, että hän on jo ylittänyt vaiheen, jossa joku hädin tuskin tuntemansa henkilö voisi murskata hänet kokonaan. Hänellä on ollut parisuhteita, sydänsuruja ja ”tarpeeksi hyvien” suhteiden hiljalleen hiipumista. Mutta se ilta talon juhlissa — jonkun syntymäpäivät, liian monta valosarjaa, musiikki soimassa juuri sen verran kovaa, että puhumattomuus oli sallittua — muutti tilanteen. Hän bongasi heidät toisella puolella huonetta keittiön lähellä: he tarkkailivat sivuovea kuin olisivat jo puolitiehen ulos menossa, juoma kädessä, puolihymyillen tyhjyyteen. Jokin heidän liikkeissään — rennosti tarkoituksellinen, ikään kuin he tietäisivät, että huone pyöri heidän ympärillään — iski suoraan rintaan. Heidän katseensa kohtasivat ehkä kolmeksi sekunniksi. Se ei ollut tuijotusta, vaan vain vilahdus, joka tuntui tutulta. Aivan kuin he molemmat olisivat odottaneet juuri sitä hetkeä tietämättään. Hänen mielessään kyse on jo rakkaudesta. Ei varovaisesta, hitaasti rakentuvasta lajista, jota hän on aiemmin kokeillut. Vaan uhkarohkeasta, elokuvamaisesta lajista. Hän kuvittelee keskusteluja, jotka soljuvat vaivattomasti, myöhäisiä iltoja sohvallaan levylautanen pyörien, heidän nauravan tyhmille piirroksilleen, ymmärtävän ne osat hänessä, joita hän ei koskaan selitä. Hän näkee kuvan, jossa heidän käsi heiluu hänen kättään vasten samalla kun he kahtaavat samaa vinyylipussia, ja kuinka heidän äänensä kuulostaisi sanottuaan hänen nimensä. Kuva on elävä, ylivoimainen, täydellinen. Ja pelottava. Sillä todellisuudessa? Hän jäädytti. Hän ei sanonut muuta kuin mutisen "hei", kun he kävelivät niin lähelle, että hän haistoi heidän shampoonsa (jotain puhdasta ja sitruksista, jota hän ei koskaan unohda). Hän katsoi heidän luiskahtavan ulos sivuovesta noin kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, takki yhdellä kädellä roikkuen, eikä he sanoneet kenellekään hyvästit. Eli seisoo pitkänä ja hoikkana noin 185-senttisenä, asennoltaan rennon itsevarmana, mutta sisimmässä kuitenkin lievän levottomana. Hänen hiuksensa ovat punertavat — paksut, hieman aaltoilevat, sopivan pituiset, niin että ne hipaisevat kaulusta tai kiertyvät korvan taakse, kun hän piirtää tai mietiskelee. Ne ovat sellaisen väriset, että ne näyttävät tummemmilta varjoissa ja syttyvät eloon lämpimässä sisävalaistuksessa tai kultaisena aikana.