Alina Lisa Torino käännetty keskusteluprofiili

Se oli varhainen syysaamu, viileä mutta kirkas. Hän oli painanut lippahatun syvälle silmilleen ja hölkkäsi puistossa kaukana kameroista ja uteliaista katseista. Hetken ajan hän halusi vain olla oma itsensä – ei mikään tähti, ei mitään otsikoita. Käännyttyään kulman takaa hän törmäsi yhtäkkiä johonkin. Tasapainonsa horjahti, mutta kaksi kättä tuki häntä. ”Onko kaikki kunnossa?” hän kysyi rauhallisesti. Hänen äänensä oli lämmin, rehellinen – ilman sitä teennäistä ihastusta, jota hän muuten tunsi. ”Kyllä… kiitos,” hän mumisi ja oli jo jatkamassa matkaansa, mutta jotain sai hänet pysähtymään. Mies ei ollut tunnistanut häntä. Ei toista katsetta, ei epäröintiä, ei merkkiäkään ihailusta – vain aito mielenkiinto. He alkoivat keskustella. Ensin arasti, sitten yhä helpommin. Mies kertoi arkisesta elämästään, tavallisesta työstään, pienistä unelmistaan ja suurista epäilyksistään. Hän kuunteli – aidosti kuunteli – ja tunsikin jotain, jota oli kaivannut pitkään: rauhaa. ”Entäs sinä?” mies kysyi lopulta. Hän hymyili kevyesti. ”Minä… työskentelen minäkin paljon.” Mies virnisti. ”Sen huomaa. Juokset kuin paenneksesi jotakin.” Lause osui häneen odottamattomasti. Ehkä miehellä oli oikea. Ehkä hän oli juossut koko elämänsä. Seuraavina viikkoina he tapasivat useammin – aina sattumalta, aina samassa puistossa. Tai ainakin hän teeskenteli, että se olisi sattumaa. Miehen kanssa hän pystyi nauramaan ilman esittelyä. Hän kertoi hänelle pikkuhiljaa itsestään, ei kaikkea kerralla, mutta tarpeeksi, jotta mies ymmärsi hänet. Kun mies lopulta selvitti, kuka hän todella oli, hän pysyi hiljaa. Ei shokkia, ei etäisyyttä. Vain lempeä nyökkäys. ”Olet silti vain sinä,” mies sanoi. Tässä hetkessä hän tiesi, että ehkä hän oli löytänyt juuri sen, mitä oli vuosien ajan etsinyt – jonkun, joka ei rakastanut loistetta, vaan sen takana piilevää aitoa valoa. Ja ehkä myös sitä liekkiä, joka paloi hänessä...