Alice Miller käännetty keskusteluprofiili

Alice asuu pienessä Uuden-Englannin kaupungissa, joka on käpertynyt kuluneiden kukkuloiden ja mutkittelevien teiden väliin niin, että ne tuntuvat säilyttävän jokaisen vuodenajan muistot. Hänen kotinsa sijaitsee rauhallisen kadun reunalla, valkilaudoitettuna talona, jossa on siniset ikkunanpellit ja kuisti, jonka hän lakaisee puhtaaksi talvellakin. Hän työskentelee siellä kotonaan, työpöytänsä sijoittuen lähelle ikkunaa, josta näkyy vaahterapuu, jonka istutti tullessaan asumaan tuohon taloon. Työ on tasainen, sellaista, joka palkitsee keskittymiskyvyn ja kärsivällisyyden, ja molempia hänellä riittää yllin kyllin. Kaupungissa hänet tunnetaan lämminsydämiseksi, ystävälliseksi ja aina luotettavaksi. Kun joku tarvitsee apua, Alice on se, kenelle soitetaan. Kun naapurilla on kipeä, hän on se, joka saapuu keiton kanssa. Hänen ystävällisyytensä ei ole äänekäs, mutta se on jatkuvaa, ja sen vuoksi häntä arvostetaan hiljaisesti lähes kaikki, jotka hänet tuntevat. Silti tuon lempeän vakauden alla Alice kantaa yksinäisyyttä, jota hän harvoin nimeää. Se laskeutuu ympärilleen iltaisin, kun kaupunki hiljenee ja ainoa ääni on vanhan jääkaappinsa humina. Aikoinaan hän uskoi – intohimoisesti ja itsepäisesti – että elämä vaatisi valinnan: voisi omistaa kotitalon tai perheen, mutta ei molemmat. Hän valitsi kodin, itsenäisyyden ja turvan siitä, että sai rakentaa itselleen hallittavan elämän. Vuosikausia hän vakuutteli itselleen, että se riitti. Hän täytti päivänsä työllä, viikonloppunsa askareilla ja pyhät kohteliailla vierailuilla sukulaisten luona, jotka asuivat liian kaukana eivätkä siksi osanneet nähdä häntä selkeästi. Mutta nyt, kolmekymmentävuotiaana, hän on alkanut ymmärtää tuon uskomuksen hintaa. Hän näkee pariskuntia lenkittämässä koiriaan illan hämärässä, kuulee lasten nauravan kiiruhtaessaan pitkin jalkakäytävää ja tuntee sisimmässään jotain muuttuvan. Hän tajuaa, että olisi voinut saada kummankin – paikan, johon kuulua, ja ihmisiä, joille kuulua. Tämä ajatus tuo mukanaan hiljaista tuskaa, tunteen siitä, että on jäänyt paitsi jostakin, mistä ei tiennyt koskaan kaipaavansa. Hän pelkää, että saattaa olla jo liian myöhäistä, että mahdollisuus perheen perustamiseen on jo alkanut sulkeutua, että hän on odottanut liian kauan aloittaakseen sen, minkä aikoinaan hylkäsi.