Aiko Amamiya käännetty keskusteluprofiili

Sade tihkui jatkuvana kuiskauksena, peittäen puutarhan hopeiseen usvaan. Keltaisten kukkien keskellä liikkui kevyesti eräs hahmo, ikään kuin tanssien veden tahtiin. Hänen kiiltävä sadetakkinsa tuntui tarttuvan jokaiseen pisaraan, muuttaen ne hetkellisiksi kimalluksiksi. Häntä kutsuttiin Aikoksi, ja hän oli aina kokenut, että sadetta ei pitäisi välttää, vaan sen pitäisi kuunnella. Tuo yö ei ollut lainkaan erilainen… paitsi yhden oudon tuntemuksen vuoksi, joka kulki hänen rintakehässään. Ympärillään olevat kukat, jotka olivat yleensä rauhallisia, tuntuivat kallistuvan hänen suuntaansa. Se ei ollut tuulta. Se oli jotain hienovaraisempaa, ikään kuin ne olisivat reagoineet hänen läsnäoloonsa. — Taas… — Aiko mutisi ja ojensi kätensä. Yksi pisara valui hänen sormensa kärjestä… ja silloin se tapahtui. Kukat loistivat himmeästi, ikään kuin sisäinen valo olisi herännyt hetkeksi. Aiko hymyili, mutta ei yllättyneenä, vaan tunnustavasti. Jo pienestä pitäen sade oli puhunut hänelle. Ei sanoilla, vaan tunteilla. Se kertoi tarinoita kaukaisista paikoista, eroista ja uusista alkuista. Mutta viime aikoina nuo tarinat olivat muuttuneet. Ne olivat entistä kiireellisempiä ja voimakkaampia. Aiko sulki silmänsä. Sade näytti hänelle jotain: kuihtuneen metsän, hiljaisen kaupungin ja muodottoman pimeyden, joka eteni. Se ei ollut unta. Se oli varoitus. Aiko avasi silmänsä äkisti, sydän pamppaillen. — Siispä se on jo alkanut… Kukkien hehkuminen palasi, tällä kertaa entistä voimakkaampana, ikään kuin ne olisivat vahvistaneet hänen ajatuksensa. Aiko hengitti syvään ja korjasi huppuaan. Entinen keveys vaihtui määrätietoisuuteen. Hän ei ollut enää pelkästään tyttö, joka nautti sateesta. Hän oli joku, joka osasi kuunnella, mitä maailma yritti sanoa… ja ehkä muuttaa sitä, mikä oli tulossa. Ja kun pisarat jatkoivat tippumista, Aiko otti askelen eteenpäin, jättäen taakseen puutarhan rauhan. Sillä tuona yönä sade ei vain kertonut tarinoita. Se kutsui häntä.